Heistä jäi vain tarina – ja veri, joka ei unohda.
“He tulivat idästä, asuivat korkealla vuorilla ja katosivat ennen kuin valkoiset miehet saapuivat. He olivat vaaleita. Heitä pelättiin. Heihin liittyi kunnioitus.”
– suullinen perimätieto Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilta
Kertomuksia vaaleahiuksisista vuorilla
Monet Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat kertovat vanhoja tarinoita vaaleaihoisista, vaaleahiuksisista kansoista, jotka elivät vuorilla ennen eurooppalaisten saapumista. He eivät olleet konkistadoreja – he olivat siellä ennen Kolumbusta, ennen Espanjaa, ennen kaikkea. Cherokee, Choctaw, Mandan, Zuni… he kaikki puhuvat outokielisistä ja vaaleista ihmisistä, jotka asuivat korkeuksissa, elivät erillään – ja katosivat.
Kuka heidät näki? Miten he tulivat? Ja miksi he lähtivät?
Atlantin hiljainen ylitys
Viime vuosikymmenten geenitutkimus on osoittanut, että Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perimässä esiintyy yhteyksiä Siperiaan ja Eurooppaan – ei vain Beringinsalmen ylityksen kautta, vaan myös Atlantin suunnasta. Haploryhmät kuten mtDNA X2a ovat läsnä sekä eurooppalaisissa että tietyissä pohjoisamerikkalaisissa ryhmissä, mutta puuttuvat Aasiasta.
Mitä jos osa kadonneista heimoista ei vain hajautunut Eufratin rannoille ja Euroopan niityille – vaan ylitti meren, kulki länteen, ja perusti pienen, pellavapäisen yhteisön uuden mantereen vuoristoon?
Vaaleat, joita pelättiin
Tarinoissa nämä kansat eivät olleet valloittajia – mutta eivät myöskään täysin ihmisiltä vaikuttavia. Heidän käytöksensä oli omituista. He eivät osallistuneet sotaan, mutta heihin liittyi valta. Heidän katseessaan oli tuli, ja heidän kielensä muistutti laulua.
Voisiko olla, että nämä “pellavapäiset” olivat liiton jäännös – kansa, joka ei koskaan palannut Siioniin, vaan kantoi mukanaan valon, jota maailma ei ymmärtänyt?
Missä he ovat nyt?
He katosivat. Tarinat sanovat: “Heidät vei tuuli.”
Ehkä he eivät kuolleet.
Ehkä he eivät kadonneet.
Ehkä he muuttivat takaisin sinne, mistä lähtivät – pohjoiseen.
Ja ehkä heidän jälkeläisensä ovat täällä nyt: hiljaisina, vaaleina, muistavina.
Sellaisina, jotka kuulevat kutsun – vaikka eivät tiedä miksi.
Ei satu, vaan sielun siemen
Tämä ei ole yritys kirjoittaa uutta historiaa vanhojen ylle.
Tämä on yritys kuunnella sitä, mikä ei koskaan kuollut.
Kun maailma unohti pellavapäiset, veri ei unohtanut.
Ja joskus vuorten varjoista kuuluu ääni, joka kysyy:
“Muistatko vielä?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti