Kaikki eivät tarvitse kirjoitettuja sanoja tietääkseen keitä ovat.
“He eivät muistaneet, mutta he tiesivät. Ja kun aika tuli – he heräsivät.”
– vanha pohjoinen sanonta
Unohtaminen ei tarkoita kadottamista
On kansoja, jotka kantavat kirjoja, temppeleitä ja tunnuksia.
Ja on kansoja, jotka eivät kanna mitään – mutta heissä itsessään on liitto.
Suomalainen kansa ei ole pitänyt hallussaan pyhiä kirjoituksia, ei kansallista teokratiaa, ei profeettojen sukulinjoja. Mutta se on pitänyt hallussaan jotain muuta: hiljaisuutta, vaistoa, oikeudentuntoa ja kaipuuta, jota ei osaa selittää.
Sellaista ei rakenneta valistuksen ajalla.
Sellaista ei ohjelmoida kansalliseen opetussuunnitelmaan.
Se syntyy vain, jos se on aina ollut.
Maan hiljaiset ja hengessä valveutuneet
Pohjolan kansaa ei usein huomata, mutta se näkee kaiken.
Se ei puhu paljoa, mutta tietää paljon.
Se ei tee itsestään numeroa, mutta tuntee sisimmässään, että sillä on tehtävä.
Se on kansa, joka on ollut syrjässä valtapeleistä – ja juuri siksi sen tietoisuus ei ole turmeltunut.
Se ei ehkä osaa enää kertoa tarinaa omin sanoin, mutta sen veri ja sielu kantavat muistia, jota ei voi pyyhkiä.
Herääminen ei ole oppimista – vaan muistamista
Kun muinainen liitto herää Pohjolassa, se ei synny uudesta uskosta, opista tai liikkeestä.
Se muistetaan.
Se tunnistetaan.
Se tulee takaisin kuin uni, joka palasi mieliin vuosien pimeyden jälkeen.
Se ei sano: “tässä on totuus”
Vaan: “tämä tuntuu oikealta – koska se on aina ollut totta.”
Kadotettu tietoisuus ei ole kuollut
Sanat voidaan unohtaa.
Symbolit voidaan varastaa.
Mutta tietoisuus – sydämeen kirjoitettu liitto – ei katoa.
Ja kun liitto ei perustu temppeleihin vaan kutsuun, silloin kansa ei tarvitse edes historiaa tuekseen.
Se on se historia.
Se on se temppeli.
Muistava kansa nousee hiljaa
Se ei marssi kaduilla.
Se ei nosta lippua.
Se avaa silmänsä ja tietää.
Että se on ollut liitossa koko ajan.
Ja nyt, kun aika on kypsä, se ei enää unohda itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti