“Voit valloittaa maan, mutta et voi pyhittää sitä.”
Historiassa on hetkiä, jolloin yksi allekirjoitus sysää liikkeelle vuosisatoja vaikuttavan ketjureaktion. Vuonna 1917 sellainen hetki koitti. Balfourin julistus, näennäisesti harmiton kirje Britannian ulkoministeriltä siionistisen liikkeen Lordi Rothschildille, oli todellisuudessa alku yhdelle aikamme suurimmista harhautuksista. Sen allekirjoittaja ei ollut profeetta, eikä vastaanottaja patriarkka. Ja silti, tuosta paperista tuli liiton uusi naamio.
Liitto vai lupaus? Kuka puhuu Jumalan nimissä?
Balfourin julistus lupasi juutalaiselle kansalle “kansallisen kodin” Palestiinan maaperällä. Tärkeää on ymmärtää, ettei kyse ollut Jumalan lupauksesta – vaan imperiumin omaisuushallintapäätöksestä. Kuningaskunnan pöydissä ei istunut Aabraham eikä Mooseksen jälkeläiset, vaan siirtomaavallan edustajat, jotka pelasivat globaalia shakkia.
Raamatun Israel ei ole kansallinen valtio. Se on kutsumus, identiteetti ja liitto Jumalan kanssa. Raamatussa Israel ei ollut synonyymi yhdelle heimolle – ei edes Juudalle. “Koko Israelin huone” oli aina jaettu kahteentoista heimoon. Vasta Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeen Juudan heimo nousi näkyvimpään rooliin – ja sittemmin siionistisen liikkeen kautta, lähes yksinoikeudella, Israelin nimeen.
Mutta Raamattu puhuu yhä:
“Minä teen uuden liiton Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa.” (Jer. 31:31)
Ei vain Juudan.
Siionismi ei ole synonyymi Israelille
Sionistinen liike, syntynyt 1800-luvun lopulla eurooppalaisen nationalismin hengessä, oli poliittinen vastaus juutalaisten vainoihin – mutta ei hengellinen liike Jumalan johdatuksessa. Herzl, Weizmann ja muut johtajat puhuivat “kansallisesta projektista”, eivät liitosta. Heidän Israelinsa syntyi YK:n äänestyksellä vuonna 1948 – ei Siinain vuorella.
Samaan aikaan monet kadonneista heimoista jäivät historian hämärään. He eivät saaneet osaa valtioon, lippuun tai ydinaseisiin. He hajaantuivat kansoiksi, eivät kabinetteihin. Heidän kutsunsa ei ollut perustaa asevaltiota, vaan olla valo kansoille.
Kun liitosta tulee naamio
Kun poliittinen valtio ottaa pyhän nimen, mutta ei pyhää sydäntä, syntyy vaara. Israelin nimi alkaa hämmentää: puhuuko ihminen Raamatun Israelista vai nykyvaltiosta? Alkaako keskustelu liitosta – ja päättyy diplomatiaan?
Tätä hämennystä käytetään aseena. Poliittinen Israel kätkeytyy liiton kieleen, ja kun joku kyseenalaistaa sen toimia, hänen syytetään hyökkäävän Jumalan suunnitelmaa vastaan.
Mutta totuus ei tarvitse suojaa valtiolta.
“He sanovat: ‘Herramme temppeli, Herran temppeli!’ – mutta eivät tee Herran tahtoa.” (Jer. 7:4)
Bibi – symboli vai seuraus?
Benjamin Netanjahu, tunnettu myös nimellä “Bibi”, on ehkä täydellisin henkilökuva siitä, mihin poliittinen Israel on kehittynyt. Hän puhuu liitosta, mutta hallitsee kuten Caesar. Hänen valtakautensa on ollut sekoitus kontrollia, korruptiosyytteitä, nationalismia ja uskonnollista retoriikkaa.
Bibi ei ole liiton täyttymys. Hän on sen kaappauksen karikatyyri. Kuningas ilman Jumalan voitelua – valittu äänillä, ei hengellä.
Lopuksi – ole varuillasi: nimi ei takaa pyhyyttä
Israelin nimi voi yhtä hyvin olla hämäys kuin heijastus. Kuka tahansa voi maalata lipun sinisellä tähdellä. Mutta liittoa ei voi painaa kankaalle. Se elää kuuliaisuudessa, ei kansallisessa suvereniteetissa.
Älä sekoita Israelin valtiota Israelin liittoon.
Älä sekoita Juudan heimoa koko Israelin huoneeseen.
Älä sekoita valtapolitiikkaa pyhyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti